Tiiättekö mikä musta on parasta? Se kun mun innostus treenaamiseen on palannu. Nyt on taas ihana treenata ja pohdiskella mikä menee pieleen. Ennen se tuntu lähinnä pakkopullalta. Alottelevana koiraharrastajana mulla oli kova kiire kisaamaan ja saan niitä pokaaleja. Kiire todistaa jollekkin, että osaan kouluttaa koiria. Nyt se tunne on tipotiessään. Haluan vaan oppia koko ajan lisää, jakaa tietoja muiden kanssa ja kisata sitten kun meillä on liikkeet valmiina. Enää ei oo tarkotus olla parempi kuin joku toinen, vaan parempi kun minä viime kuussa ja sitä edellisessä.
Ehkä myös ton pienen karvattoman saapuminen mun elämään muutti asioita ja se että mun piti ymmärtää, etten kykene kaikkeen. Ajattelen asioita nyt paljon realistisemmin ja järkevämmin. En tunne vieläkään olevani aikuinen. Yritän vaan oppia ajan kanssa. Voihan se olla, että jonain päivänä oon niin hyvä, että jaan oppejani muille. Se päivä ei kuitenkaan oo vielä, tuskin edes 10 vuoden päästä.
Oon löytäny tosi kivan uuden seuran, jossa voin toteuttaa tätä mun innostusta. Hyvänä vastapainona on olla äiti. Mikään asia ei pääse menemään överiksi, eikä tuu treenattua liikaa. Detan kanssa nautitaan nykyään pitkistä lenkeistä ja joskus vaan löhäillään. Meni kauan ymmärtää, ettei kaikella tarvii olla tavotetta. Eikä sen koiran kanssa todellakaan tarvii treenata joka päivä. Opin nauttimaan siitä, kuinka helppo koira D on arjessa. Sellasista asioista viis veisasin, nyt ne tuntuu entistäkin tärkeemmiltä.
Puoli vuotta taukoa ja me ollaan aivan uusi koirakko. Molemmilla on intoa ja nyt siinä hyvässä mielessä. 2-4 treeniä viikkoon riittää ihan hyvin. Enempää ei tässä talossa sallita! Harmittaa vaan, kun täällä ei oo niitä koirallisia kavereita, jotka oikeesti jaksais treenata. Olis kiva jakaa ajatuksia ja käydä yhessä kentällä/metsässä. Jos joku Jyväskyläläinen innokas treenaaja lukee tätä, ilmoittautukoon heti :)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti