keskiviikko 16. joulukuuta 2015

SURU

Kirjoitin tämän postauksen kauan sitten, en vain koskaan saanut julkaistua sitä täällä. Ehkä nyt on oikea hetki, kun haavat ovat hiukan kutistuneet. Vielä ne ammottavat, mutta puhuminen ja muistelu on aavistuksen helpompaa. Tässä on yksi syy miksi en ole palannut tänne. Bannerin kuvaa tekee kipeää katsoa, en voi kuvitellakaan selaavani vanhoja kuvia tai kirjoituksia. Rakastin tuota koiraa vain niin paljon, etteivät sanat riitä kertomaan.

"Nyt tiedän miltä se tuntuu, tiedän miltä tuntuu surra jokaisella solulla, niin, ettet saa henkeä, kun kyyneleet loppuvat jää kipu. Kipu puristaa kaikkea sisällä ja on vaikea hengittää. En tiedä auttaako kirjoittaminen, ennen auttoi. Ennen en kuitenkaan tuntenut näin.

En tiedä mitä sanoisin, miten sen kirjoittaisin. Yritän kuitenkin. Haimme pennun Lapista syksyllä 2010. Ensimmäinen bordercollieni, harrastuskoira ja ystävä jota olin aina halunnut. En kysellyt muulta, selvittänyt terveystuloksia tai nähnyt vanhempia, halusin vain saada pienen mustavalkoisen karvapallon heti. Näin jälkeen päin ajateltuna se oli typerää. Olisi pitänyt valita vastuuntuntoinen kasvattaja, tietää enemmän, tutustua paremmin. Silti en kadu päiväkään. Lopulta kaikella on tarkoitus, Ilman nuoruuden typeryyttä, en olisi saanut korvaamatonta ystävää.

Pentu kasvoi nopeasti. Opimme päivä päivältä tuntemaan toisemme paremmin. Ymmärsin, että pehmeän pienen koiran takana oli myös paljon muuta. Suhde syveni harrastamisen myötä aivan uudelle tasolle. Tiesin mitä seuraavaksi tapahtuu, miten koira reagoi erilaisiin tilanteisiin ja miltä siitä tuntuu, sanoja ei tarvittu.

Detta kasvoi aikuiseksi. Jos koiraa voi sanoa ihmisen mieleksi, sellainen se oli. En koskaan joutunut miettimään lähteekö se luotani riistan, kissan, koiran tai ihmisen perään, harvoin jouduin edes korottamaan ääntäni. Se luki minua, tiesi ajatukseni ja tapani toimia, niin kuin minä tiesin sen.

Ensimmäinen lääkäri diagnosoi sen haavaksi, haavaksi tassussa, jota vain koira nuoli taukoamatta. Yritin selittää, ettei se ole mahdollista, mutta silti syötin antibiootin. Olin liian nuori ja kokematon kyseinalaistamaan. Seuraavalta lääkäriltä saatiin diagnoosi hiiva ja hiivaahan se olikin. Sellaiseksi se ehti muodostua jatkuvan nuolemisen seurauksena. Oireet lähtivät hetkellisesti pois hoidoilla. Koira nuoli tassuja koko ajan, lopulta hiiva oli ympäri vuoden. Tajusin, ettei lääkkeistä ole enää mitään hyötyä ja fysioterapeutin suosittelemana ajoin lääkäriin Tampereelle. Tähän saakka koiraa oli hoitanut 4 eri lääkäriä, joista jokainen lääkitsi seurausta, mutta kukaan ei selvittänyt syytä. 

Eniten mietteitä herätti kroppa, joka oli jatkuvasti jumissa hieronnasta ja lihashuollosta huolimatta. Sieltä se kuitenkin kuvista löytyi, nivelrikko varpaista. Detta sai diagnoosiksi moniniveltulehduksen, koska reuma-arvot pysyivät edelleen normaalin rajoissa. Lääkäri oli toiveikas ja uskoimme molemmat, että normaalin kotikoiran elämä on edelleen mahdollinen. Uskoin, että kortisoni veisi kivun pois ja veihän se, silloin kun annostus oli 6 kertainen verrattuna siihen mitä tavoiteltiin. Kovasta lääkityksestä seurasi tietenkin sivuoireita. Heti kun annostusta tiputettiin, oireet palasivat. Kipu oli yksinkertaisesti tassuissa niin kova, että koko kroppajumi oli seuraus siitä. Reuma-arvot nousivat uudessa verikokeessa, saimme diagnoosin reuma. Tässä vaiheessa usko alkoi horjua, mutta toivoa ei ollut menetetty.

Kokeilimme vielä toista lääkettä. Se aloitettiin yhdessä kortisonin kanssa. Heti kun kortisoni lopetettiin tassujen järsiminen palasi, se oli hälyttävä merkki kivuista. Melkein vuoden mietin pääni puhki miten tästä selvitään. Seurasin koiran jokaista liikettä ja arvioin millä askeleella kipu on pahin, koska tarvitaan taas lisäksi kipulääkettä. Kannoin sen pahimpina hetkinä pois lumihangesta, jonne se oli itse kävellyt muttei päässyt enää pois, nostin sänkyyn kun jalat eivät jaksaneet hypätä, koitin hieroa takapään jumeja auki, annoin sille tilaa ja rauhaa kun kipuja oli paljon, mutta ei se enää riittänyt. 

Oli liian rankkaa katsoa kun työkoira jäi kotiin, hyytyi lenkeillä ja masentui. Tiesin, että on aika päästää irti. Kaikki voitava oli vain tehty. Kävimme vielä viimeisenä päivänä tekemässä agilityä. Rallattelimme kunnolla ja heitin palloa niin pitkälle kun jaksoin. Sitä meidän olisi kuulunut tehdä kivuttomasti ja täysillä vielä ainakin 7 vuotta. Elämä osaa joskus olla epäreilua.

En tiedä mitä vielä sanoisin. En osaa vielä olla kiitollinen ja kiittää yhteisistä vuosista. En halua ymmärtää, etten saa koiraa enää takaisin. Detta oli koira joka eli minulle jokaisella solullaan. Kun siirryin kipeänä sängystä sohvalle, se seurasi perässä. Aamulla ei halunnut lähteä miehen kanssa ulos, koska minä nukuin vielä. Se rakasti ehdoitta, eikä ollut perhekoira, se oli minun koirani."

Nyt kuukausien jälkeen pystyn sanomaan kiitos. Kiitos, että opetit minulle paljon. Olisin toivonut vielä enemmän yhteisiä vuosia. Olisit ansainnut ne. Me olisimme ansainneet.